Present

Kävin eilen zumbassa ja uimassa ja sen tuloksena aamupaino vain 100g vähemmän. Hieman masensi. Mutta hiljaa se hyvä tulee. Sitäpaitsi uimahallin vaaka näytti kilon vähemmän kuin kotivaaka. Merkkaan nuo rastit silti kotivaa'an mukaan, koska käytän sitä enemmän ja olisi huijausta, jos laittaisin nyt rastin viiden kilon kohdalle, koska en virallisesti ole laihtunut niin "paljon" vielä.

Tänään heräsin vasta kahden maissa päivällä! Taisi olla hieman univelkaa. Tänään olisi tiedossa kaverin hiusten värjäämistä ja illalla todennäköisesti lenkki. Voisin alkaa toteuttaa erästä juoksuohjelmaa. Haluan saada seuraavan rastin tämän viikon puolella! Tahdon niin kovasti...

Joelin pitäisi ilmoittaa mulle tänään tai huomenna, että ehtiikö hän nähdä viikonloppuna. Vaikutti aika kiireiseltä. Ehkä pitäisi jo varautua siihen, ettei nähdä. Jotenkin tuntuu, että hän ei halua enää olla tekemisissä mun kanssa. Huoh, tää on niin tuttua. Mutta onneksi on "tyyppi". Uuden tyypin nimi voisi olla Matias (voikun olen taas luova..) Mutta siis Matias. Se on kaikinpuolin tosi kiva, söpö ja mukava. Mutta näen sen jotenkin täysin kaverimielessä tällä hetkellä. Ehkä ihan hyvä vaan.  

Somebody that I used to know

Mä olen ihan okei, oikeasti

Mulla on rehellisesti sanottuna nyt aika hyvä olla.

Tutustuin perjantaina uuteen, mukavaan tyyppiin ja nyt ollaan keskusteltu facebookissa. Se vaikuttaa niin ihanan sympaattiselta ja syvälliseltä ihmiseltä. Peruin jopa psykologiaikana, koska keskustelin tuon tyypin kanssa niin pitkälle aamuyöhön, etten sitten aamulla jaksanut nousta ylös. Ei ehkä maailman järkevin teko, mutta sain uuden ajan, joten se siitä.

En kaipaa vaakaa. Syömisongelma tuntuu tällä hetkellä jotenkin vieraalta. Okei, en silti uskalla syödä tarpeeksi, mutta en myöskään itke peilin edessä läskejäni. Niin, ja söin aamupalaksi suklaajäätelöä. Mitähän siitä pitäisi ajatella?

Sain tänään tietää, että pääsen ensi kuun alussa töihin! Sitten tuo valo ja lämpö tuolla ulkona vielä. Onhan tässä elämässä myös niitä hyviä puolia ja syitä miksi olla iloinen!

Toivon näkeväni Joelia tällä viikolla. Ehkä voisin uskaltaa laittaa viestiä tai jotain? : )

Kuitenkin, tämän postauksen pointti oli siis se, että mä oon ihan okei. Tää tunne saattaa kestää vain muutaman tunnin tai sitten muutaman päivän. Kesti se kuinka kauan/vähän aikaa tahansa, niin aion nauttia siitä.

Ihanan keväistä päivää kaikille!<3

Se tietää vain surua

Vapautta vapautta vapautta kaipaan

Uusi rasti, AH<3

Nyt on ihan ok fiilis, tänään ehkä bilettämään. Pääsee hetkeksi pois kotoa, luksusta. Saisinkohan viikonlopun aikana toisen rastin itselleni :p

Somebody told me

Nyt menee taas yli ja lujaa. En enää yksinkertaisesti pysty asumaan kotona. Rakas isäni on vaikeuttanut tulevaa taloudellista elämääni seuraaviksi pariksi vuodeksi ainakin. Juuri kun mun olisi tarkoitus päästä muuttamaan omilleni ja alkaa hoitaa asioitani. Voi helvetti sentään, miten vanhemmat onnistuvat aiheuttamaan mussa näin suurta pettymystä ja inhoa.

Muutenkin tulevaisuus tuntuu hataralta ja pelottavalta ja nyt vielä tämä. Eikö mikään riitä?

Tahtoisin vaan, että nyt joku ottaisi ohjat omiin käsiinsä ja huolehtisi musta, kun mä en itse oikein kykene tai tiedä, miten mun pitäisi toimia ja olla.

Apua.

Missä on mun rakkausihminen nyt, kun tarvitsisin häntä eniten. Miksi sä katosit yhtäkkiä ja teit mulle sen, mitä pelkäsin kaikista eniten? Sä lupasit, ettet sä tee mulle niin. Sain taas pettyä.

I I I wanna d d die

Nukuin viime yön Joelin kainalossa. Oli kiva olla siinä. Käytiin ensin kahvilla (Joelin pyynnöstä), käveltiin pieni iltalenkki, katsottiin leffa ja pussailtiin.

Iltapäivällä tulin kotiin ja ahdistus palasi. En ole päässyt yli tärkeästä ihmisestä, miten mä muka nyt oon jo sotkeutumassa johonkin uuteen juttuun?...En voi. Satutan vaan itteni taas. Oksettaa ajatus, etten näe tärkeää ihmistä enää.

Tuntuu taas niin pahalta.

Vaa'alle en vieläkään uskalla astua. Silloin ainakin oksentaisin.

Kahdesta pahasta molemmat

Olen syönyt tänään paljon. Mutta olen myöskin pyöräillyt 10 kilometriä ja käynyt uimassa.

Huomenna on psykologi taas. Ei jotenkin innosta yhtään mennä sinne. Tuntuu, etten pysty puhumaan siellä niistä asioista, joista mun pitäisi puhua. Oon jotenkin jumissa ja lukossa siellä. Inhoan ruokamääristä ja luvuista puhumista. Käyn annoskokoja mielessäni muutenkin niin paljon, että en tahtoisi puhua niistä vielä psykologillakin. Sitäpaitsi alan aina väkisin ajatella, että "entä jos ruokamääräni kuulostavatkin psykologini mielestä isoilta tai jos hän ajattelee minun olevan iso ja lihava, jonka tulisi laihduttaa"...

Nyt alkoi ahdistaa. Miksi mä söin? Haluan sen kaiken pois mun sisältä. Lihon. Lihon aivan varmasti. Haluan oksentaa... Kaikki pois. Sitten on kaikki hyvin.

Is there a light behind the door?

Olen miettinyt tätä mun blogia. Mitä mä tällä haen, mitä itse hyödyn tästä, kiinnostaako tämä ketään muuta? Olen tullut siihen tulokseen, että tää on mun oma henkireikä, paikka jonne voin kirjoittaa just sen, miltä musta oikeesti tuntuu. Ilman, että mietin koko ajan mitä muut ajattelee. Pretty pretty please on palasia mun elämästä, sen hyvistä ja huonoista murusista. Juuri niitä ääneen sanomattomia sanoja, joita tämä tyttönen ruudun tältä puolelta ei uskalla sanoa aina tarpeeksi kovaa. Ja että voisin jatkossakin pysyä yhtä avoimena ja vapaana tän kirjoittelun suhteen, en halua paljastaa henkilöllisyyttäni liian tarkkaan. Aina on se mahdollisuus, että joku tuttu löytää mut ja tunnistaa. Maailma on loppujen lopuksi aika pieni paikka.

Osa näkee tän varmasti taas vain yhtenä angstivalitus-blogina, joka ei erotu millään tavoin muista kaltaisistaan. Mutta tää on vain minun tapani purkaa minun omia ajatuksiani, eikä kenenkään tarvitse ottaa sitä henkilökohtaisesti. Jos joku samaistuu edes pienellä tasolla mun ajatusmaailmaan, niin se on aina positiivista plussaa, josta mä saan itselleni voimaa, kun huomaan etten oo täysin yksin ja ainoa, joka kamppailee tälläisten ajatusten kanssa. (Ei sillä että haluisin, että ihmiset olis masentuneita ja itkis oman vartalonsa takia, koska jokainenhan on kaunis juuri sellaisena kuin on ja plaa plaa..)

Toinen tarkoitus tällä blogilla on laihdutusmotivaationa toimiminen. Tällä hetkellä tuntuu, etten pysty olemaan onnellinen ellen laihdu ja syömisvammailut pyörii mielessä vahvempina kuin koskaan. Sen vuoksi välillä kaikki muut ajatukset ja tekstit tuntuu hukkuvan mun oksentelun, laihduttamisen ja peilikuvan alle. Ja myönnän, että mun syömisongelma tuskin parantuu siten, että luen laihdutusblogeja ja roikun itse kiinni aiheessa blogini avulla jatkuvasti. Mutta koen kuitenkin saavani jonkinlaista vertaistukea ja edes hetkellistä parempaa oloa tästä, joten mulla ei ole tarvetta muuttaa tätä tilannetta. Ei ainakaan tällä hetkellä.

Tästä postauksesta tuli nyt aikamoinen sekasotku, mutta pysyköön se sellaisena.

Jos mä kuolen nuorena

Liikutuin.

Tell me that I'm good just the way I am

En ole taas kirjoitellut hetkeen. Inhoan aloittaa postauksia tuolla lauseella, mutta tottahan se on. Eilistä ahdistuskohtausta (ja bulimiakohtausta) lukuunottamatta mun olo on tällä- ja viime viikolla ollut aika neutraali. Viikonloppuna lähdin hetken mielijohteesta juhlimaan kavereiden kanssa ja näin myös sitä tyyppiä, jonka kanssa kävin treffeillä toissa vkonloppuna. Ei se sitten kai kammonnutkaan mun näkemistä niin paljon...!

Menin kyseisen tyypin, okei nimetään tämä "kyseinen tyyppi" vaikka Joeliksi, luo yöksi. Minun ja Joelin välillä ei tapahtunut mitään sylikkäin nukkumista ja pussailua kummempaa. Juuri tuollaista läheisyyttä kaipaankin. Aamulla makoiltiin vierekkäin sohvalla ja katsottiin iholla- sarjan uusintoja. Päivällä Joel saattoi mun bussipysäkille ja illalla lähetti vielä viestiä ja tiedusteli, miten kotimatka sujui.

Oon oikeastaan aika hämilläni. En halua mitään vakavaa juttua tällä hetkellä, kun kaikki mun elämässä tuntuu olevan niin epävarmaa just nyt. Mutta pakko myöntää, että kyllä tollaiset tapahtumat ja tilanteet aiheuttaa positiivisia väreitä ympäri kehoa. Ehkä juuri tuon jutun takia mun olo on ollut aika neutraali, enkä ole ajatellut liikaa ahdistavia asioita.

Ja liiallisen ahdistuksen puutteessa olen syönyt. Noin neljästi päivässä ja suhteellisen hyvällä omatunnolla. Vaa'alle en uskalla nousta. Pelkään sitä lukua niin paljon, että vatsan pohjassa tuntuu pahalle vain jo vaaka-sanaa ajatellessa. Onneksi tänään on kuitenkin tiedossa uintia ja zumbaa. Vaikka olenkin hieman kipeä..

Inner thinner

Viikonlopun aikana paino nousi kilon. Lauantain uimahallireissusta huolimatta se nousi. Syy: jäätävä määrä herkkuja. Kun sunnnutai-iltana palasin kotiin ja astuin vaa'alle seuraavana aamuna, pakko myöntää että itku pääsi. Siitä seurauksena oksentaminen.

Maanantaina kävin kuitenkin uimassa. Innostuin kauheasti lajista. Menin uimaan myös tiistaina (aamu kuuden jälkeen, ah!). Nyt on keskiviikko. Olen edelleen 800g läskimpi kuin perjantaina. Tänään on tarkoitus siivoilla, mutta jos kerkeisin viideksi zumbaan ja sen jälkeen uimaan, niin olisin tyytyväinen. Tosin epäilen, etten ehdi siivota neljään mennessä, joten taitaa zumba jäädä välistä. Uimaan kuitenkin aion mennä!

Nyt on vaan pakko liikkua helvetisti, syödä minimaalisesti ja jos tulee herkuteltua liikaa, oksentaa. Tunnen olevani epäonnistuja luuseri, joka ei pysty edes laihduttamaan. Oon niin lähellä sitä rastia ja samalla niin kaukana. -5 kiloa. Kuinka vaikeaa se voi olla?

Motivaation vuoksi päätin lisätä tuohon sivuun ne 3 kiloa, jotka olen onnistunut pudottamaan. Kun huomaan, että olen edistynyt edes vähän, saan enemmän uskoa itseeni ja pystyn pudottamaan painoa lisää.

Kyllä minä osaan ja kykenen tähän!

Perjantain treffeistä sen verran, että ei ollut mitenkään jäätävää, eikä hiljaisia hetkiä tullut. Mutta nähtiin kuitenkin aika vähän aikaa. Ihan ok fiilis jäi ja voisin jopa nähdä kyseisen tyypin uudestaankin. Ja hänellekkin olisi ihan ok ilmeisesti että nähtäis vielä. Mutta en sitten tiedä tarkoittiko sitä oikeasti. Eihän kukaan voisi minusta pitää siinä mielessä. Eikä koko tyypistä ole edes kuulunut mitään perjantain jälkeen. Äh, taidan unohtaa koko ihmisen.