läskiahdistusta

Hyi helvetti. Oon niin pettynyt. Olen saamaton läski ja mulla on varmasti joku läskigeeni ja mussa on jotain vikaa, enkä voi ikinä laihtua. Tekis mieli kuolla, koska oon niin läski. Ja varmaan kuolenkin tän läskivuoren alle. Verisuonet tukkeutuu ja kroppa pursuaa rasvaa, kun oon niin iso, suuri, lihava, ISO.

Aamupaino oli vaan -200g eilisestä...Pitikin syödä sitä mansikkakiisseliä illalla. En edes ansaitse olla laiha, kun en osaa hillitä itseäni. Jos syö liikaa, niin on oksennettava. Kuinka vaikea se on muistaa... Yleensä oksennan ahmimisen jälkeen, mutta eilen en ahminut (vaan nautin siitä kiisselistä, tuli huono omatunto) ja meillä oli kaikki kotona. Miten olisin voinut oksentaa?

Tunnen itseni niin epäonnistujaksi, totaaliseksi luuseriksi. Ja perjantaina pitäisi mennä treffeille. Kuka tämmösen ihrakasan haluais.

:(

Jutellaan mitä kuuluu

Moikka!

Uskaltauduin eilen pyytämään sitä viime viikonloppuista ihmistä ulos. Se vastasi myöntävästi ja mulla on siis treffit perjantaina. Toivottavasti siitä ei tuu mitenkään liian kiusallista ettei keksittäis mitään puhuttavaa tms. Mutta onneksi mulla ei mitään liian suuria odotuksia ole. Voihan siitä tulla kivaakin. Ihan mielenkiinnosta ja kokemuksen takia. Hmm.

Perjantaina on myös psykologi. Mun olisin pitänyt viikon ajan täyttää sellasta päiväkirjaa, johon kirjaan pahan olon hetkiä. En vaan jaksa sellasta. Silloin kun ahdistaa, niin ei mun mieleen tuu alkaa kirjottamaan johonkin typerään vihkoseen, mitä ajatuksia se herättää. Etenkään, kun tiedän, että joku muu lukee ne jälkeenpäin. Tuntisin itseni vaan tosi tyhmäksi. Sanon, että se jäi kotiin ja yritän täyttää sitä vaikka sitten seuraavalle kerralle.

Oon kipeä taas. En käsitä. Yleensä sairastan max. kerran vuodessa ja nyt kuukauden sisällä oon jo toista kertaa kuumeessa. En edes pysty oksentamaan, kun kurkkuun sattuu niin paljon. Toisaalta eipä ole ruokahaluakaan pahemmin. Kello on puoli kolme iltapäivällä ja olen tänään syönyt ruisleivän, rivin suklaata (LÄSKI) ja juonut lasin maitoa. Pitikin koskea siihen suklaaseen...

Paino ei ole eilisen jälkeen tippunut yhtään. Oletan kuitenkin, että tämän päivän niukilla syömisillä olisin huomenna alemman kilon puolella. Sitten olisi enää n. 1.5 kg rastiin. Pakko pystyä. Ja kyllähän mä pystyn. Ei se syömättömyys niin vaikeaa ole. Jos olisin perjantaihin mennessä laihtunut kilon, niin olisi varmaan itsevarmempi olo siellä treffeilläkin.

Moni katsoo ei nää

Mulla on ollut ihan ok päivä, mutta oon syönyt ihan vitusti liikaa. Olo on käsittämättömän läski ja kuvottava. Ei kukaan tälläsesta voisi pitää.

Taidan mennä oksentamaan...

The one that got away

http://www.youtube.com/watch?v=Ahha3Cqe_fk&ob=av2e

Olin vkonloppuna juhlimassa ja päädyin samaan sänkyyn mukavan ihmisen kanssa. Saa nähdä, jos hän ottaisi vielä yhteyttä!

Paino tippuu tasaista vauhtia, enkä uskalla syödä kauheasti...Mutta en ole oksentanut pariin päivään. Lenkille pitäisi mennä.

Ja tuosta biisistä sen verran, että rakastuin siihen totaalisesti ja se tuo mieleen tärkeän ihmisen, jonka olen tainnut menettää.

Aamupala: 1 ruisleipä(ruohosipulituorejuustoa hieman), lasi tuoremehua (miten pääsen tästä eroon?!?) ja mangopiltti

Sellaista tällä kertaa.

Will I ever be free?

Nyt on kirjoitukset ohi! Luulin, että se olisi aiheuttanut mussa ihanan vapauden ja stressittömän olotilan. Vaan ei tunnu yhtään miltään. Tottakai oon helpottunut, ettei tarvitse enää lukea, mutta jotenkin vaan mun mieliala laahailee jossain tosi alhaalla taas.

Tänään, kun heräsin siinä yhdeksän aikoihin, heitin yöpaidan lattialle ja astuin vaa'alle. Aamupaino -200g vähemmän kuin eilen! Tuli hetkellinen hyvä olo. Söin hyvillä mielin aamupalaksi ruisleivän, vanukkaan ja join lasin tuoremehua. Lounaan kohdalla kuitenkin feilasin...

Herne-maissi-paprikaa ja ranskalaisia vähän (+maitoa). Nälkä kasvoi syödessä ja noiden läskiranskiksien jälkeen paistoin niitä vähän lisää. Ahmin. Syödessä tuntui, ettei mikään riittänyt ja lautasen ollessa taas tyhjä tajusin, että on vain yksi keino. Seuraavaksi kyykin posliinijumalan äärellä ja metallisesta vessapaperin pidikkeestä heijastui vääristyneenä mun kuva erityisen hoikkana. Ihanku se telineestä heijastuva kuvajainen olisi se syömisongelmainen minä, joka vaatii mua laihduttamaan ja oksentamaan, vaikka se kuinka tuntuis pahalta.

Nyt tuosta tämänpäiväisestä oksentamisesta (kolmas kerta tällä viikolla) on noin 2 tuntia ja vatsanpohjassa on nälän tunne. "Ei saa syödä, ei saa.."
Sallin tänään itselleni enää iltapalan. Pakko pysyä vahvana, että se vaa'assa oleva luku pienenee lisää ja että huomenna se olisi -300g pienempi. Olen enää n. kahden kilon päässä ekasta rastista. Kyllä mä pystyn!

Mun täytyy pystyä...

I can only please one person per day, today it's not your day and tomorrow is not looking good either

Olen oksentanut tällä viikolla kolmesti. Viime viikolla kahdesti. Välillä tuntuu, että tää niin sanotusti lähtee täysin lapasesta. Mutta kun haluan vain olla laiha. Onko se niin helvetin paljon pyydetty? Jos mun on satutettava itseäni sen vuoksi, niin minähän satutan. Kukaan ei pysty estämään mua. Mulla on oma pää, tahto ja valta tehdä itselleni mitä haluan.

Sitten tulee se tunne. Olen itsekäs. Satutan muita (etenkin niitä, joita vähiten maailmassa haluaisin satuttaa) satuttamalla itseäni. Siksi mun on salattava tää kaikki. En mä voi mennä valittamaan ja kertomaan  mun läheisille, että vihaan itseäni niin paljon, että haluan kuolla. Että olen niin ruma, etten koe ansaitsevani elää. En mä ole mikään Jumala, ei mulla ole oikeutta satuttaa muita sillä tavalla. Ei ne ansaitse sitä.

Ehkä tää kaikki paha olo on lopputulos siitä vuosien kiltteydestä ja miellyttämisen halusta. En enää jaksa olla sellainen kuin ihmiset haluaisi mun olevan. Jatkuva miellyttämisen tarve on tehnyt musta tyhjän ja rikkinäisen ihmisen. En kelpaa tai saa hyväksyntää, vaikka kuinka yritän olla mieliksi. Kaiken tän keskellä oon hukannut itseni jonnekkin tosi synkkään maailmaan, jossa itsensä rikkominen on oikeutettua, syöminen syntiä ja paha olo ansaittua. Siellä lyötyä kuuluu lyödä lisää, talloa maahan, alistaa ja potkia. Potkia niin kovaa, että mustelmia syntyy.

Eilen illalla makasin pimeässä huoneessani lukitun oven takana, musiikit kovalla ja itkin ainakin kaksi tuntia putkeen. Jälkeenpäin olo oli raukea, mutta paha olo ei kadonnut siltikään. Se "musta piste" on mun sisällä koko ajan. Silloinkin kun nauran, se on siellä ja muistuttaa mua olemassa olostaan. Kun mulla menee tosi hyvin, se piste pienenee, ja se käy lähellä kuolemaa. Se vihaa sitä, että mulla on hyvä olla ja siksi se sitten myöhemmin rankaisee mua.

Ei minulla ole oikeutta olla onnellinen.

Kaiken järjen mukaan ajateltuna mulla on yhtäläinen oikeus onneen kuin kaikilla muillakin. Jotain mussa täytyy olla vikana ja väärin, koska en koe sitä niin.

Olavi Uusivirran uusi levy on julkaistu spotifyssa. Ihanaa sielunhoitoa taas. Olavi ei ikinä petä!

Ja niin, uusi lukija, ihanaa! <3

Look at me

Mä haluisin tehdä paljon. Haluaisin saada aikaan jotain konkreettista hienoa. Haluan löytää itseni tän kaiken pahan olon alta ja elää. Toteuttaa itseäni. Olla juuri sellainen kuin olen ja miltä tuntuu hyvältä olla. Tulla hyväksytyksi omana itsenäni. Haluan olla kaunis juuri näin.

Miksi mä en silti usko olevani?

Tänään kävin psykologin juttusilla ja meinasin pillahtaa itkuun, kun puhuimme siitä, kuinka äitini ei tunnu välittävän, vaikka mulla on ongelmia ja vaikka musta tuntuu pahalta. Mun oli oikeasti vaikea kertoa sille, että käyn psykologilla ja kun viimein kokosin itseni ja uskaltauduin, äiti ei sanonut yhtään mitään. Ehkä se oli niin yllättynyt siitä, eikä siksi osannut reagoida mitenkään. Tai ehkä se ei vaan välitä.. Se on kuitenkin mun äiti. Haluaisin, että se huolehtii ja välittää. Että se kysyisi miten mulla menee. Joskus pystyin puhumaan sille kaikesta. Nykyään en mistään.

En mä ole vielä valmis tai ehjä. Oon ihan rikki ja äiti ei auta.

                                                           Mother looking at me
                                                        Tell me what do you see
                                                          Yes, I've lost my mind

Jei

Olen taas laihtunut vähän. Niin, vähän. Mutta silti laihtunut. Rasti lähenee koko ajan ;)

Anteeksi nämä viime aikaiset mitättömät ja lyhyet postaukseni, mutta kirjoitukset vievät aivan liikaa aikaa päivistäni tällä hetkellä, enkä sen vuoksi yksinkertaisesti ehdi päivittää niin paljon ja usein kuin oikeasti haluaisin. Mutta ensi viikon keskiviikon jälkeen ne on ohi ja sitten pääsen taas bloggailemaan entiseen malliin!

Syömisistä sen verran, että olen syönyt liikaa herkkuja. Mutta kuitenkin oksentanut suurimman osan pois. Lisäksi olen alkanut pelätä hampaideni puolesta. Jatkuva oksentelu ei tee niille kovin hyvää...

Eilinen äikkä meni vähän pyllylleen ja perjantaina olisi englanti edessä. Enkä ole kerrannut sitä oikeastaan yhtään (kaikki aika mennyt psykaan). Tämä päivä, huominen ja torstai menevätkin sitten enkun parissa.

Yritän palailla mahdollisimman pian taas! :)

I'm working on it

Huomenna äidinkielen esseekokeen kirjoitukset. Iik. Menisipä hyvin!

Tänään olen zumbaillut ja nyt saunaan!

Mäki haluun olla tommonen pikkune...

I made you a cookie but I eated it

Haluan ihastua, rakastua. En ole ollut ihastunut lähes vuoteen! Vaikka elämä heittelee pitkin kivikkoa ja sattuu, niin silti se osa musta, joka haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi ei ole hävinnyt mihinkään. Vaikka pelkään pettymyksiä ja pelkään asettaa itseni siihen asemaan, että joku toinen voi satuttaa mua pahasti ja loukata, niin silti mä haluan ihastua.

Haluan kävellä käsi kädessä, pussailla ja tuntea itseni kauniiksi. Haluan, että joku välittää musta niin paljon, että on valmis hyväksymään mut elämäänsä, vaikka oonkin osittain tämmönen rikkinäinen ihmisraunio. Mutta mä yritän parantua koko ajan. Se on tosi vaikeeta ja pelottavaakin, mutta mä yritän. En halua viettää koko loppu elämääni itseäni ja vartaloani vihaten, peläten, masennellen ja itkien. Haluan, että ruoka on taas ruokaa eikä kaloreita.

Mutta ennen kuin se voi olla niin, mun on laihduttava. Saan silti syödä. Syöminen ei ole synonyymi lihomiselle. Mutta mun pitää syödä normaalista ja liikkua. Ei paastoamista, ahmimista ja oksentamista.

Mä en voi olla onnellinen, jos en ole laihempi. En halua olla onnellinen tämän näköisenä. En pysty siihen. Ehkä toi normaali syöminen on vähän liian kaukainen tavoite vielä tässä vaiheessa. Mutta syömisongelma tai ei, haluan silti rakastua. Okei, edes ihastua.

Kyllähän mä ansaitsen rakkautta, eikö jokainen ansaitse?

Aamupala n. 10:30 : Vihreää teetä, ruisleipä, vähän irtokarkkeja

                                 
                                  Seuraavan kerran saan syödä joskus neljältä iltapäivällä.
                                  Iltapalan syön n. 21:00
                                  Lenkille menen lukemisen välissä jossain vaiheessa päivää.

Ai miten mulla menee? Eipä tässä ihmeitä.

Mä en jaksa enää.
Tuntuu, että oon niin loppu tän kaiken keskellä.
Syömisongelma, viiltely, perheriidat, masennus...
...lista tuntuu jatkuvan vaan.
Haluaisin vaan nukahtaa ja olla heräämättä enää.

Pakko päästä pois

Kuuma. Huppari pois päältä. Kylmä. Huppari takaisin. Ei vieläkään hyvä. Ahdistuksen kyyneleet silmänurkissa ja huppari lentää raivoisasti huoneen nurkkaan.

Ei onnistu mikään. En löydä edes sopivaa asentoa tässä tuolissa. Söin karkkia maanantaina. Eilen nähtiin isolla kaveriporukalla ja elimistööni upposi sipsiä, dippiä, karkkia, suklaata, limsaa, keksejä + kaikki muu ylimääräinen päivän aikana syöty. Enkä edes oksentanut. Ja nyt kaduttaa. Kaduttaa niin paljon, että ahdistus oli mielessä heti herätessä. Niin paljon, että on oikeasti tosi vaikea pysytellä paikoillaan. Jos heilutan jalkaani tässä samalla, niin ehkä poltan kaloreita? Tänäänkin söin aamulla 2 ruisleipää (keiju, juusto). En uskalla edes astua vaa'alle, koska olen varma että se viime viikolla pois saatu kilo on tullut takaisin. Tällä viikolla on laihduttava siis 2 kiloa. Onneksi tänään on zumba. Sinne on pakko päästä. Kohta pitää mennä lenkille. Hölkätä, juosta, kuluttaa, pienentyä, kärsiä. Miksi söin? Miksi söin? Entä jos en pysty tähän? Pakko pystyä.

Vihaan tätä kaikkea. Vihaan sitä, että pillitän ennen kuin nukahdan, että olen niin epävarma, ruma, säälittävä, epäonnistunut, lihava...

Tuntuu, että oikeasti haluan pois. En halua kuolla, mutta en jaksa elää, jos kaikki on koko ajan näin ahdistavaa. Heilutan jalkojani kovempaa.

Inhoan vartaloani niin paljon, että ahdistun jo ennen kuin katson peiliin. Saunassa raavin kaulaani, päänahkaani, ihoa solisluitteni päällä. Viiltelen kylkiä, sääriä, reisiä, kättäni. Haluan viiltää jokaista kohtaa, koska inhoan jokaista kohtaa.

Pakko olla laiha. Pakko olla kaunis. Pakko oppia pitämään vartalostaan. Pakko päästä muuttamaan pois kotoa. Pakko olla syömättä. Pakko laihtua lisää.

Kipu korvaa ystävät

Ahmin. Oksensin. Söin lisää vähän. Teki mieli taas oksentaa. Ahdistaa. Sitten viiltelen.

Miten ihmeessä tähän on tultu? Ensin viiltelyni jäi kokonaan pois ja bulimian omainen käyttäytyminen tuli tilalle. Nykyään kuitenkin "toteutan" molempia. Tuntuu, että olo pahenee päivä päivältä. Eikä psykologiaikaakaan ole tiedossa kuin vasta parin viikon päästä. Tässä vaiheessa huomaan, että todellakin tarvitsen niitä kerta/vko- käyntejä. Eihän tästä elämästä tule yhtään mitään, jos koko ajan on niin paha olla.

Shoppailupäivä meni ihan kivasti, mutta baari-ilta ei. Masensi ja ahdisti. Ystäväni ympärillä oli koko ajan komeita miehiä ja minä sain vain takapuoleen muutaman puristuksen mieheltä, joka ei miellyttänyt tippaakaan omaa silmääni. Yhtäkkiä en halunnutkaan tanssia. Sillä välin kun ystäväni nuoleskeli komistuksen kanssa, minä tapoin aikaani istumalla baarin vessassa kirjoitellen luonnosviestejä puhelimeeni. Yksi niistä näyttää tältä:

"Täällä mä istun. Yksin. Ilonan(nimi muutettu) ympärillä pyörii taas kaikki hyvännäköiset ja mun ympäriltä vaan kaikkoaa kaikki muut, paitse ne jotka ei viehätä mua millään tavalla. Tässä taas todiste siitä, että mun pitää laihtua. En kelpaa kenellekkään, en edes itselleni. Kuinka mä voin hymyillä, jos koko ajan tuntuu näin pahalta. Virhe oli taas tulla tänne. Enkö mä ikinä opi, etten tule kelpaamaan, jos näytän tältä. Voi vittu sentään."

Sellaista. Olen tämän viikon aikana laihtunut kuitenkin n. kilon. Pelkään sairaasti, että mun vaaka huijaa, ja että kun huomenna aamulla nousen vaa'alle, niin se näyttääkin enemmän kuin tänä aamuna. Sortuu mun läskien alla. Sairaimpina hetkinä luulen, että mussa on jotain vikana, jotain poikkeavaa, etten voikkaan ikinä laihtua. Painajainen.

Olen myös aika varma, että rakkausihmiselläni (en siis seurustele hänen kanssaan) on joku uusi. Pelkään, että hitaasti ihana ihmiseni alkaa hävitä mun elämästä. Että vartaloni ei enää kelpaa hänelle. Että ihastun häneen ja satutan itseni. Pitää vain yrittää uskoa, että rakkausihmiseni oikeasti välittää.

Ainiin, minulla on nyt motivaatiofarkut.

Tonight's gonna be a good night

Ennen lähtöäni ajattelin ilmoittaa, että tämän päivän aamupaino oli 600g VÄHEMMÄN kuin eilen! Jeijei : ) Nyt voin hyvillä mielin lähteä vähän tuhlaamaan. Lähenen ensimmäistä raksia koko ajan ja hyvältä tuntuu!
Täytyy tosin varoa, etten syö liikaa tai ota alkoholia järjettömiä määriä, ettei paino salaa hiivi takaisin. Pidän huolen, mitä suuhuni pistän.

Minä oikeasti pystyn tähän! Tästähän syömisvammani saa voimaa, mutta silti rakastan sitä tunnetta, kun luku vaa'assa vain pienenee ja pienenee. Ja minä muutun samalla kauniimmaksi.