Lopeta selittäminen, lopeta selittäminen, lopeta selittäminen, lopeta

En nähnytkään kaveriani. Luin hieman psykaa ja muuta en olekaan tehnyt. Eikun kyllähän mä söin... Helvetin heikko mieli. Ahdistaa. Yks ystävä lähti baariin. Olisin toki voinut mennä myös, mutta oikeasti pelkään niitä extrakaloreita. Olen taas kauhean allapäin ja peilissä näkyy vain läskiä.

On ikävä ihanaa ihmistä. Kaipaan sen kainaloon nukkumaan. Kaipaan sitä, kun se laulaa mulle ja silittelee mun hiuksia. Kaipaan sitä hetkellistä hyvän olon tunnetta, jonka se ihminen saa mussa aikaan. Ainoa, joka on sanonut mulle, ettei ole katoamassa yhtäkkiä mun elämästä. Olen sille ihmiselle tärkeä. Se ihminen on tällä hetkellä ykkösihminen mun elämässä. Toverirakkaus ihminen.

Kattelen käsiäni. Oikeastaan vain toista kättä. Viilleltyä. Ihmisten tuomitsevat ja vähättelevät katseet jäljet nähdessään satuttaa. Jos siis vahingossa joku näkee ne. Yleensä pyrin siihen, ettei kukaan huomaa. Ykkösihmiseni tietää. Hän ei tuomitse. Hänestä tuntuu pahalta, että minuun sattuu niin paljon, että mun pitää satuttaa itseäni. Mutta pahoja katseita en häneltä saa. Ainoastaan huolestuneen. Kylläpä tosiaan tulee ikävä toista :(

Alkaa itkettää. Joka päivä jossain vaiheessa itkettää. Elämä tuntuu siltä, että sumua sumua sumua. Jossain valonpilkahdus. Huomaan sen, mutta en jaksa välittää. Sumu tuntuu paljon vahvemmalta. Huomaan jotain ihanaa ja valoista. Innostun. Sitten pahat ajatukset tarttuvat kiinni kädestäni ja pakottavat mukaansa. Jatkan matkaa niiden pakottamana, samalla heittäen kaipaavia katseita valon suuntaan. Lopulta annan periksi ja käännän katseeni takaisin pimeyteen. Sinnehän minä kuulun. Pahat ajatukset ovat se mitä ansaitsen. Niiden luona mun paikka on. Olen huomannut, etten enää muista miltä huolettomuus ja onni tuntuu.

Sitä sun tätä

Tässä koneella ollessani olen samalla raapustanut itselleni lukusuunnitelman. Nyt pitäisi vain muistaa/jaksaa pysyä siinä kiinni. Ruokasuunnitelmat, liikuntasuunnitelmat ja ostoslistat ovat myös osa elämääni. Niin, ja opiskelupaikkojen lista. Olen järjestelmällinen ja suunnitelmallinen ihminen, vaikka en sitä aina haluaisikaan. Niin kauan kuin vain jaksan muistella, olen tykännyt listata tärkeitä asioita, suunnitella menojani. Ehkä se antaa jonkinlaisen turvallisuuden ja kontrollin tunteen. Asiat ovat minun käsissäni ja minun päätettävissäni.

Tänään olisi tarkoitus käydä pienellä lenkillä ennen kuin alan lukemaan (eli siis kohta kone kiinni ja läski ulos huohottamaan). Aamupalan (=vihreä tee) söin join jo tunti sitten ja seuraavan kerran on lupa syödä n. klo 15 (venytän sitä aikaa kuitenkin pidemmäksi...). Sitten illemmalla näen pitkästä aikaa erästä ystävääni (ihanan laiha ja kaunis), mutta tiedän jo valmiiksi, että kun olen hänen kanssaan, tunnen itseni jäätäväksi lehmäksi, jolla ei ole oikeutta syödä edes kymmenen kilon kuluttua. Kuitenkin haluan nähdä hänet, koska hän on minulle tärkeä. Ja tietää ongelmistani.

Punnitsin itseni herättyäni. Aamupainoni oli lähes sama kuin illalla. Motivaationi kasvaa aina vaa'alle nousun jälkeen. Oli kyllä ehkä paras ostos ikinä! Nyt ei ainakaan tarvitse olla tietämätön painostaan ja voi nähdä edistyksensä konkreettisina lukuina. Me like :p

Nyt pitää kuitenkin rientää lenkille. Tähän loppuun vielä "pakko saada"- listaa (olen perjantaina menossa ostoksille ystäväni kanssa):

1. keittiövaaka
2. motivaatiofarkut
3. tiukka motivaatiopaita
4. uudet kengät

5. kasvojen puhdistusmömmöä

6. pohjustusvoide ja meikkivoide

Lika on ainetta väärässä paikassa, minä olen likaa

Ostin tänään vaa'an ja olin siitä superiloinen. Olen vieläkin. Iloisuushuumassa kuitenkin menin ja söin. Sitten söin vähän lisää. Ja vähän vielä. Seuraavaksi löysin itseni makaamasta ahdistuneena saunan lauteilla. Heitän lisää löylyä. Vähän vielä. On niin kuuma, että pakko mennä pois. Astun ulos saunasta, hapuilen silmät kiinni peilin eteen. Silmät auki. Näky peilissä on valtava. Itkettää. Muutama askel oikealle ja kumarrun posliinijumalani edessä. Suorastaan palvoen sormeni eksyvät kutittelemaan kitalakea. Vähän syvemmälle. Oksennus lentää suoraan kädelleni. Minua oikeasti kuvottaa. Silti jatkan.

Tuntuu välillä, että olen täysin voimaton syömisongelmani kanssa. Minulla ei voi olla syömishäiriötä. En voisi saada diagnoosia bulimiasta tai anoreksiasta. En oksenna tarpeeksi säännöllisesti enkä ole tarpeeksi laiha. Eihän tämä silti normaalia voi olla. Päätä särkee edelleen oksentamisen takia. Eikä mua silti edes kaduta. Olen vain iloinen, että ne kalorit ei enää ole mun sisällä. 

Kun sanon, että olen iloinen, en tarkoita aitoa hymyä kasvoilla tai euforista olotilaa. Hyvinä hetkinä mulla on "ihan kivaa" ja mä oon "ihan ok". Useimmiten kun nauran, nauran hauskalle jutulle tai -tilanteelle. Silti mulla ei oikein ole hauskaa. Sellaista aitoa kivaa. Pinnassa tuntuu jotain, mutta syvällä sisimmässäni kaikki on silti tosi synkkää. Epäaito hymyily ja onnellisuuden teeskentely on pidemmän päälle yllättävän rankkaa. Siksi jollain tavalla pidän yksinolosta. Silloin (esim. nyt) mun ei tarvitse leikkiä kaiken olevan hyvin. Voin pitää kasvoillani juuri niin masentuneen ilmeen kuin vain haluan, ilman että kukaan tulee kyselemään, mikä mua vaivaa. Samalla kuitenkin pelkään niitä ajatuksia ja sitä pimeyttä, minkä valtaan antaudun ilman muita ihmisiä ympärilläni. Se pimeys saa mut satuttamaan itseäni ja pelkäämään itseäni ja tulevaisuuttani.

Kerran kahvilassa

Kahvilareissu ystävän kanssa. Pakotan itseni nielemään kinkkujuustopiirakkaa ja juustokakkua. Haarukka uppoaa kakkuun helposti, sitten pieni pala kohti suuta. Suu auki. Pureskele ja maistele hetki. Muista näyttää normaalilta. Näkyvää ahdistusta ei sallita. Sitten se vaikein osuus, nieleminen. Ääni päässä kiroaa ja solvaa, koska olen niin heikko. Itsepähän itseni siihen tilanteeseen päästin. Kyllävain, jos lähtee kahvilaan, pistää itsensä ikävään tilanteeseen. Siellä oikeasti voi joutua syömään. Kuinka minä olen näin typerä? Enkö tajua, että esityksen on mentävä läpi myös muualla kuin kotona. Eikä ystävän seurasta ole yhtäkkistä pakotietä oksentamaan, vaikka mieli kuinka tekisi.  

Olen niin kauan ajatellut, ettei mun ongelmasta ole mitään haittaa mun sosiaalisissa suhteissa, mutta tuon kahvilareissun perusteella on pakko sanoa, että kyllähän se vaikuttaa. Syömisongelmani häiritsee sosiaalista elämääni. Mutta tämä kaikkihan on vain väliaikaista? Sitten kun olen laiha, paine helpottaa ja voin taas syödä? Niinhän?...

Saavun kotiin. Ruisleipä, tonnikalasalaatti, suklaajäätelöä, ananasta, appelsiinimehua ja maitoa. Enkä edes oksenna. Minä varmasti lihon. Paikoillaan olo edistää sitä. Nousen hetkeksi ylös tästä tuolista ja teen 10 kyykkyä. Aivan kuin se mitään auttaisi. Minua kuitenkin lohduttaa ajatus, että kello on kaksi yöllä ja elämme jo seuraavaa vuorokautta. TÄNÄÄN en ole vielä syönyt mitään.

Sain eilen päivällä kummallisen lukukipinän. Luin psykaa eteenpäin jonkun verran. Olen ylpeä, että koulumotivaatiotani on edes sen verran tallella. Tänään iltapäivällä aion lukea taas lisää. Kyllä se tästä lähtee!

Kauhea, kun on näläntunne vatsassa. Mutta ei, ruokaa ei sallita ennen aamua.

Mirror mirror on the wall, who is the thinnest one of all

Eilen näin serkkuani, joka on minulle kuin pikkusisko ja ikävä kyllä jouduin huomaamaan, että hän on löytänyt thinspiration sivut, syömishäiriön salaisen maailman, johon kuuluu salaista ihannointia tätä sairasta maailmaa kohtaan, viattomia oksennusyrityksiä ja lisääntyvää liikuntaa. Mietin mielessäni, ehkä se kuuluu siihen ikään, mutta enemmän nousi pintaa suojeluvaisto. En halua, että rakas pieni ihmiseni putoaa tähän samaan oravanpyörään ja ikävään monttuun, jossa itse olen räpiköinyt jo lähemmäs kolme vuotta.

Huolehtivaisuuden ja suojelemisvaiston ohella huomasin tuntevani muitakin tunteita. Minun syömisongelmani pääni sisässä oli raivoissaan. Lähipiirissäni tämä on minun juttu, salainen "ihanne", jota tavoittelen. Ja nyt joku muu pyrkii edelleni. Se saa minut lisäämään vauhtia lenkeillä, valitsemaan vieläkin vähäkalorisempia tuotteita ja suuttumaan vanhemmilleni, jotka tuovat kaupasta "tonnikalaa öljyssä" haluamani "tonnikalaa vedessä" sijaan. Jäi sitten tonnikalasalaattini tekemättä.

Pelkään, että serkkuni alkava ongelma paisuu vakaviin mittasuhteisiin. Pelkään hänen terveytensä puolesta, mutta samalla mieleeni nousee kauhukuva hänen syömisongelmansa ympärillä hääräävistä ihmisistä ja huolestuneista katseista. Entäs minä? Jäänkö taas sivuun, taustalle, eikä minua oteta tosissaan? Niin on ollut koko elämäni, mutta jos minut työnnetään syrjään vielä tässäkin asiassa, niin voi helvetti soikoon! En minä anna sen tapahtua. Seuraan serkkuni tilannetta. Jos hän ei itse tajua syömishäiriön kamaluutta ja tuhoja, teen kaikkeni auttaakseni häntä pääsemään huonoista ajatusmalleista eroon. Hankin hänelle vaikka apua tai kerron jollekkin. Eniten hänen itsensä ja hänen terveytensä vuoksi. Samalla siinä vierellä kulkeva syy on kuitenkin kuvottavan itsekeskeinen. Häpeän sitä. Ja silti minun on pakko.

Eilen söin n. 1400 kcal :( ja liikuin noin 200-300 edestä.

Today:
aamupala: vihreää teetä
lounas: jauhelihakeitto???

Motivaatiota ja itsekuria

Voihan kurjuus etten sanoisi! Otin itsestäni kuvia ekan kerran ehkä puoleen vuoteen, siirsin koneelle ja halusin itkeä. Kamalia kaikki! Läski naama, kaksoisleuka ja muusta kropasta puhumattakaan. Mutta ei, en itkenyt. Nauroin. Nauroin, koska luuloni osoittautuivat oikeiksi. Olen oikeasti ruma ja lihava. Hyihyihyi. Mutta en silti jää sängynpohjalle itkemään(mieli tosin tekisi), vaan lähden kohta n. 10 kilometrin reippaalle kävelylenkille (kyllä minä jo olen tarpeeksi tervehtynyt, kun kuumetta ei ole ollut pariin päivään). Läskin polttaminen ei ole helppoa, eikä vähillä kaloreilla eläminen. Tiedossa on ankaraa perseelle potkimista, herkuista kieltäytymistä ja vahvistuvaa itsekuria. Silti minä pystyn. Itku siinä varmasti tulee(on tullut jo useaan kertaan), mutta lopulta voin todeta kaiken olleen sen arvoista.

En oikeasti usko, miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon. Olen aika varma, että ensimmäiset 10 kiloa lähtevät suhteellisen kätevästi, kun niistä lähes jokainen on painoindeksin mukaan ylimääräistä. Hävettää myöntää.. :( Ja ne toiset 10 on ylimääräistä ylimääräistä, joista haluan myös eroon. Ja minähän pääsen niistä eroon. Minulla on oikeus tuntea oloni hyväksi kropassani, mutta en pysty siihen tämä läskipuku ylläni.

Motivaationi on korkeammalla kuin pitkiin aikoihin. Olen tehnyt sen jo kerran. Minä osaan sen ja minä pystyn.

Syömisiä:
aamupala klo 11: kuppi vihreää teetä
lounas 14:30 : Lämmin kuppi- pinaattikeitto
                      2 ruisleipää(keiju)
                      mandariini
                      vähän raejuustoa

yht. n. 450 kcal :)

Kukaan tai mikään ei voi estää mua.
                     

I can do this

Mitäpä minä yhdestä sitkeästä flunssasta. Aivan kuin se estäisi mitään. Sormet kurkkuun, ylimääräiset kalorit ulos ja hymy naamalle(vaikka sitä päätä särkeekin). Sitä on kontrolli. Minä pystyn tähän taas! Nyt on ihana nälänpoikanen vatsanpohjassa ja rakastan sitä tunnetta. Heihei suklaajäätelö ja leipä. Mädäntykää siellä maanalaisessa paskaverkostossa, ei tule ikävä!

                                               (alempi kuva h&m.com)

Niisk ja syömisiä

Niiskutan tässä vaan... Unohdin aiemmin laittaa tän päivän syömiset, niin teenpä senkin nyt.

aamulla: vihreää teetä, ruisleipä (keiju, juusto), mandariini
myöhemmin: lasagne(hyi kamala kun ahdisti), salaatti, ruisleipä(keiju), lasi maitoa

Sitten olen juonut toisten kupin teetä (uskollinen ystävä) ja syönyt sitä suklaajäätelöä ihan liikaa. Kipeänä en vaan pysty oksentamaan...

Rakkaani, oletko vielä hengissä

Tämäkin päivä jatkuu kipeissä tunnelmissa. Onneksi kuitenkin olo on jo hieman parempaan suuntaan menossa! Eilinen ahdistus ei sitten millään meinannut ottaa lähteäkseen. Ei edes sen viiltelyn avulla. Tuli vain pahempi olo, kun tajusin oikeasti uskovani, etten ansaitse muuta kuin sen kivun. En ansaitse edes ruokaa. Ja silti tämä läski syö. Suu käy koko ajan, vaan ei puhetta synny. Jauhan suussani kaikkea aivan turhaa. Suklaajäätelö, tuo syntisen hyvä herkku, aamujen ja iltapäivien ilo, ja niin, se kalorikasauma. Sitä minun sisuksissani nytkin virtaa. Saa mahan pömpöttämään, reidet turpoamaan ja ranteet paksuuntumaan. Syömishäiriöongelmamörkö hengittää niskaani ja kuiskailee pahoja sanoja. "Sinä olet lihava, heikko, poissa kontrollista, säälittävä. Huomaathan, kuinka pannulla tirissyt rasva tirisee nyt vartalossasi." Ja minä uskon. Koska rakas syömisongelmani on oikeassa. Mutta yhdessä asiassa olen eri mieltä. Minä voin olla kontrollissa. Voin hallita tätä. Ensin minun on sammutettava makeanhimoni. Olen tehnyt sen ennenkin ja pystyn siihen taas. Ei syömisongelmani ole mihinkään kuollut. Se oli vain piilossa liian kauan. Nyt se on alkanut tehdä tuloaan vahvempana ja jollain sairaalla tavalla kauniimpana kuin koskaan. Hyvinä hetkinä se kannustaa: "Sinusta tulee vielä kaunis. Noin juuri, hyvä" ja käteni perääntyy leipäpussin suulta tai ainakin laittaa kahdesta viipaleesta toisen takaisin.

Mutta uusi lukija! Piristit päivääni, kiitos! :)

Henkeäni ahdistaa, siis turvaudun tekniikkaan, joka minun tunteeni tunkeilevat turruttaa

Tulin pari tuntia sitten kaveriltani. Katsottiin siellä leffa ja söin 250 grammaa irtokarkkeja. Hyi helvetti, sanonpahan vain. Oon ehkä säälittävin "syömisongelmainen" ikinä! Aamupalan ja karkkien lisäksi tänään olen syönyt lasagnea, 4 ruisleipää (levite, juusto, kurkku), salaattia (saalaatinlehti, kurkku, tomaatti, paprika + salaatinkastike) ja mandariinin. Olen juonut vihreää teetä, maitoa ja kaverilla lasin limsaa(viinalla terästettyä). Ahdistaa, ahdistaa ja ahdistaa. Kuinka hiton vaikeaa on pysytellä kohtuudessa!?! Tekee vain mieli hakea sheivaushöylä ja repiä sillä hieman ihoa rikki. Tai sakset. Saisi tän olon edes hetkeksi kauemmaksi. Tässä koneella ollessanikin raavin päänahkaani pahan olon takia. En voi ikinä värjätä hiuksiani, kun päänahkani on niin huonossa kunnossa :(...

Taidan mennä leikkaamaan kynteni.

Liibalaabaa

Moi! Heräsin tänään vähän ennen yhtätoista vasta ja edelleen on kipeä olo. Kurkkua kirvelee/kutittaa, en oikein tiedä kumpi sana kuvailisi sitä tunnetta paremmin. Söin aamupalaksi kaurapuuroa mansikkasurvoksen kanssa (n. 250 kcal), join lasin maitoa ja puoli lasia appelsiinimehua. Nyt kun pystyn olemaan syömättä kolmeen asti, niin hyvä tulee.

Näin viime yönä todella stressaavaa unta ja heräsin henkeäni haukkoen. Kesti hetken tajuta, että se unessa läsnä ollut ahdistus ei ollutkaan ns. todellista, vaikka mun nykyiset ovatkin suoria merkkejä mun päivittäisestä ahdistuksesta, kärjistettyinä vain.

Oon eilen ja tänään miettinyt tätä kaikkea. Miten just mun päähän on juuttunut nämä kaikki ikävät ajatukset siitä, etten ole tarpeeksi hyvä, kaunis tai laiha. Missä vaiheessa laihasta edes tuli mulle sama asia kuin kaunis. Hölmöintä ja turhauttavinta on, että pystyn ajattelemaan nämä asiat järjellä, mutta se tunne, ne ajatukset joita mun päässä oikeasti pyörii, kun olen yksin, ne on todellisia. Ei minulla voi olla syömishäiriötä, kun en ole laiha. Silti psykologini suositteli ravitsemusterapeuttia, koska mun suhde ruokaan ja syömiseen on vakavan suuressa roolissa mun elämässä. Musta tuntuu aika hyvälle puhua näistä syömisongelmista jonkun ammattiauttajan kanssa, mutta samalla siitä tulee huono omatunto. Pelkään, että joku yrittää ottaa multa pois nää ajatukset. Samaan aikaan haluan luopua niistä, olla onnellinen ja elää elämääni, mutta kuitenkin kauhistuttaa ajatus, että joku yrittäisi estää mua laihduttamasta. Että mä en saisikaan enää viettää montaa tuntia katsellen kaikkea thinspirationiin liittyvää kuvamateriaalia. Se kun vielä sattuu olemaan niin älyttömän koukuttavaa! Enkä tasan ole ainoa, joka sen on huomannut.

Tässä taas hieman lisää (blogini kuvat on lähes aina löydetty weheartit.comista yms.) :

Muistakaa, että kommentoida saa ja sana on vapaa! :)

One skinny and beautiful body, please

En ole kirjoitellut nyt hetkeen. Lähinnä syy taitaa olla se, ettei ole ollut juurikaan uutta kerrottavaa. Abiristeilyllä oli ihan mukavaa. Kun katselin hytin ikkunasta ulos merelle, palasin hetkeksi mielessäni viime kesään ja sen huolettomuuteen. Maisema oli sama kuin kesällä. Merta silmän kantamattomiin ja kirkas auringonpaiste.

Tänään, ja oikeastaan koko tällä viikolla on ahdistanut taas kohtuullisesti. Lisäksi olen kipeä(sain kai jonkun taudin sieltä risteilyltä.) ja sen vuoksi päätä jomottaa, enkä ole saanut aloitettua lukemistakaan, vaikka lukuloman ekaa viikkoa on jo mennyt monta päivää. Olen vain maannut sängyssä, ollut koneella ja katsellut telkkaria. Niin, ja syönyt..Edes lenkille en ole uskaltanut lähteä, etten vielä pahemmin sairastu. Toivottavasti menisi nopeasti nyt ohi tää tauti, että pääsisin kiinni lukulomarutiineihin ja laihduttamiseen.

Laihduttamisesta puheen ollen, olen taas syönyt ihan liikaa tänään.
3 mandariinia
maitoa
eilistä kanamakaroniruokaa
hiivaleivän (keijua päällä)
2 ruisleipää (keiju, juusto)
suklaapisarakeksejä ainakin 15 (LUUSERI)
:( :( :( :(

Enkä ole liikkunut YHTÄÄN. Ääni päässä hakkaa taas LÄSKILÄSKILÄSKI kovempana kuin pitkään aikaan. Hyi. Voin tuntea miten kanamakaronit jäävät suoraan valmiiksi läskiin, isoon ja turvonneeseen vatsaani, leivät juustoineen jumittuvat reisiini ja suklaakeksit isontavat alleja ja kaksoisleukaa.

Olenko oikeasti näin itsekuriton surkea ikuisuuslaihduttaja. Jonkun pitäis antaa mulle kunnolla turpiin aina kun avaan jääkaapin oven. Oppisinpahan ainakin olemaan avaamatta sitä saakelin ovea. Kyllä minä tiedän mille suklaakeksit maistuvat, miksi helvetissä silti kuvittelen, että niitä pitäisi maistella!?!

Aivan kuin syömisahdistus ei olisi tarpeeksi inhottavaa, mutta siihen päälle tulee vielä se, etten osaa purkaa pahaa oloani ja itseinhoani oikeilla ja järkevillä keinoilla. Nytkin reisissäni ja kädessäni on taas uusia kirveleviä haavoja, joita joudun peittelemään kaikilta.

Minä vain haluan olla kaunis. Sairaan kaunis.

Vielä minäkin saan noin ihanan vartalon, josta voin olla ylpeä!

Everything will be okay. Really?

Eilisten tanssien jälkeen(hienoja kampauksia ja kauniita pukuja. Tuli aivan omat tanssit mieleen.) katsoin salkkarit ja söin iltapalaa. Sen jälkeen meninkin melkein samantien suihkun kautta nukkumaan. Ja kyllä väsyttikin, kun nukuin noin kolmetoista tuntia! Taisi olla hieman univelkaa...

Aamupalan jälkeen katsoin tv:tä ja siitä töllön äärestä matkani jatkui kätevästi tähän tietokoneen eteen. Aloin äsken hieman mietiskellä. Tätä lukulomaa nimittäin. Voisin tänään tehdä itselleni lukusuunnitelman ja muutenkin rakentaa suunnitelman seuraaville kuukausille.

Helmikuu/maaliskuu: Kirjoituksiin lukemista, yhteishaku, säännöllisen ja terveellisen syömisen opettelua, liikkumista. Lisäksi voisin opetella ruuan laittoa ja leipomista(olen oikeasti surkea kokki :D).

Huhtikuu: Pääsykokeisiin valmistautumista, unirytmien ylläpitoa, terveellinen syöminen+ -liikkuminen..

Toukokuu: Mahdollisesti töitä (jos nyt pääsen sinne mihin olen hakenut..)?

Kesäkuu: Jokin muu työpaikka? Lakkiaiset, pääsykokeet jne.

Heinäkuu: Tieto pääsenkö opiskelemaan, lomailua, mahdollisen välivuoden pohtimista(jos opiskelupaikkaa ei irtoa)..

Elokuu: Mahdollinen muutto pois kotoa (tätä haluantoivontodellakovasti!)

Tuntuu hieman oudolta, kun kaikki asiat on jotenkin auki tällä hetkellä. Ei voi suunnitella esim. ensi syksyä kovin tarkkaan, koska en tiedä missä olen silloin. Opiskelemassa? Asunko kotona? Töissä? Oon odottanut lukion loppumista ja nyt kun se tapahtuu, niin onkin ihan kummallinen olo. Ei mulla olekaan sitä vapauden tunnetta (ainakaan vielä), kun kirjoitukset painaa päälle, ahdistaa edelleen, psykologi käyntien jatkuminen tosi epäselvää, ihmissuhdeongelmia, huolia kotona, kesätyöhaku, opiskelemaan haku jne. ...

Mutta toivon, että asiat tästä järjestyisi. Että en menetä erästä tärkeää henkilöä, että jaksan lukea kirjoituksiin ja että minulle järjestyisi psykologi, jolla on mahdollista tavata minua säännöllisesti kerran viikossa koko kevään ajan, jotta oikeasti saisin apua.

Aamuja nolla

Lukion tunneilla istuminen ohitse! Enää muutamat kirjoitukset ja that's it! Eiliset potkijaiset ja niiden jatkot olivat kivat. Mulla oli hauskaa, huolimatta siitä, että olen melko masentunut ja syömisvammailen silloin tällöin. (En ole muuten merkinnyt syömisiäni ylös kolmeen päivään ja koen hieman ahdistusta siitä. Yritän tänään kuitenkin muistaa kaiken mitä olen syönyt ja merkitä sen sitten ylös.)

Tänään sitten vietettiin odotettuja penkkareita. Mulla oikeasti oli hauskaa tänäänkin. Ja reilun tunnin päästä on taas lähdettävä, koska menen katsomaan ystäväni vanhoja tansseja. Ei kovin kamala päivä ole tämä ollut! :)

Onnea kaikille abeille ja muut, hajotkaa aamuihinne! *pirullista naurua*

"NOLLANOLLANOLLA!!!"

Ps. lukion päättötodistuksen keskiarvo: 8.5 Yritän olla siihen tyytyväinen. Tein sen minkä kykenin ja jaksoin.

Tänään olen syönyt:
aamupala: -
lounas klo 11: abien kouluruoka
välipala klo 14:30: puolikas wieneri(PAHAPAHA), karkkia(MITÄTÄMÄON), 2 ruisleipää(levite, juusto), maitoa, banaani
päivällinen-
iltapala: Ehkä kenties jotain? 
+ lipitin koulussa hieman zeroa ja söin ehkä 5 karkkia.

Entä se mun karkkilakko? :(

Mun pitäis olla käsittämättömän vahva

Sinkkujen lemppari päivä tänään! ...Ai eikö?

Heräsin tänään hieman ennen seitsemää. Pukeuduin farkkuihin, toppiin ja jättihuppariin. Pipon asettelin päähäni, kengät jalkaan ja läskistävän toppatakin päälleni. Päiväni alkoi aamu kahdeksasta yhdeksään kestävällä psykologikäynnillä. Juttelimme kuulumisistani, viime viikonlopun ikävistä tapahtumista ja ahdistuksesta. Psykologi opetti minulle hengitysharjoituksen, mutta siitä tuli vaan ikävä olo. En pystynyt keskittymään hengitykseen, kun käskettiin miettiä, kuinka vatsa kohoaa ylös...ja alas...ylös uudelleen...ja taas alas. Mahani liikkeisiin keskittyminen sai minut tuntemaan itseni kaksi metriä leveäksi lehmäksi. Onneksi sain sanottua psykologille tunteistani.

Lisäksi keskustelimme sanojen voimasta. Vartaloon liittyvistä sanoista(vatsa, reisi, pohje, ranne, käsi, sormet jne.) on muodostunut mulle ikävä mielleyhtymä. "Vatsa". Yhdistän sen heti itseeni, alan ajatella omaa vatsaani, jota vihaan suunnattoman paljon. "Maha"= Minä ja kuvottava vartaloni, jota en itse rakasta, jota kukaan muu ei voisi rakastaa, kaikki katsovat minun läskejäni juuri nyt, koska tuo ihminen sanoi sen sanan ääneen ja nyt ihmiset nauravat minulle. Järjetöntä? Kyllähän minä sen tiedostan. Järki sanoo, että ajatukseni ovat typeriä ja eivät kaikki minulle ilku. Samalla se tunne on todellinen. Vedän vatsaani sisään, aivan kuin se muka jonnekkin katoaisi. Näytän korkeintaan sille, että unohdin hengittää. Vartalonkuvani on ilmeisesti vääristynyt. Minä sen sijaan olen suhteellisen varma, että olen oikeassa, kun näen peilissä ruman, lihavan ja onnettoman tyttörukan.

Siksi juuri tarvitsen säännöllistä psykologin luona juttelua. Silti sitä ei minulle suoda. Psykologilleni tulee sijainen, mutta vasta huhtikuussa. Saatan joutua olemaan koko maaliskuun ilman keskusteluapua. Pelottaa, mutta samalla mieleni tulkitsee sen mahdollisuutena. Lukuloma, ei pakollisia kouluruokia, aikaa lenkkeillä lukemisen ohessa, päivät yksin kotona, miten upea tilaisuus ahmia ja oksentaa niin paljon kuin haluan! Miten loistava tilaisuus laihduttaa! Ja voin keskittyä siihen ihan täysillä. Voin käydä lenkillä aamulla, lukea päivällä ja illalla mennä uudestaan lenkille tai ohjatulle tunnille. Eikä kukaan vahtimassa. Toisaalta pelkään, etten jaksa masennusta, ahdistustanim pelkotilojani ja negatiivista tunnelatautumaa ilman ammattiapua.

Olenko tarpeeksi vahva?

Hyvää ystävänpäivää kaikille! :)